Tehdään perinnetyötä vai tehdäänkö?

Reserviläisyhdistykset ovat tukeneet ja tehneet yhteistyötä veteraaniyhdistysten kanssa kymmeniä vuosia. Monilla paikkakunnilla tehtiin varsinkin 90-luvulla kirjallisia sopimuksia ”kaveria ei jätetä” -hengessä.

Veteraaniyhdistykset ottivat kiitollisuudella vastaan annetun tuen. Varsinkin kuluvalla vuosikymmenellä on monen veteraaniyhdistyksen hallitus koostunut reserviläisaktiiveista.
Sain kunnia olla veteraaniyhdistyksen puheenjohtajana kuusi vuotta. Se on heti sanottava, että saamapuolella olin koko ajan. Veteraanit pitivät minua ihan kuin omaa poikaa, eli tukivat ja opastivat. Jotakin pystyin minäkin heidän hyväkseen tekemään.

Olin tuon yhdistyksen viimeinen puheenjohtaja. Nyt, vain vuosi yhdistyksen lakkautumisen jälkeen, rintamalla olleita veteraaneja ei käytännössä juuri enää ole. Tietysti on vielä veteraanejakin ja paljon tunnuksen omaavia lottia, sotatoimialueella olleita, sotilaspoikia sekä tietysti veteraanien puolisoita ja leskiä.

Paljon on vielä huollettavaa ja huolehdittavaa, mutta katse olisi myös kuitenkin suunnattava tulevaisuuteen, eli perinnetyöhön ja meidän nuoriimme. He ovat meidän tulevaisuutemme maanpuolustajia ja asevelvollisuusarmeijan varusmiehiä. Tulen ei saa antaa sammua. Veteraanien poistuessa keskuudestamme, tarvitsemme jokaiselle paikkakunnalle yhdistyksen tai kerhon, joka huolehtii oman paikkakuntansa veteraaniperinteen vaalimisesta. Itsestään asiat eivät tapahdu.

Perinneaikakauteen siirtyminen on ollut, sanoisinko, vaivalloista tai ainakin rauhallista. Yksimielisiä ollaan siitä, että jotakin tarvitsee tehdä ja on toki jo tehtykin. Suomeen on perustettu veteraaniperinnekerhoja ja myös piirien organisaatioita on viilattu kohti tulevaisuuden haasteita. Paljon on kuitenkin tekemättä ja vielä suunnitteluvaiheessa.

Simo Saarikallio kirjoitti 8.10.2019 blogissaan ”Huoli huomisen reserviläistoiminnasta” kipeästä asiasta. Olen ollut oman piirini alueella mukana neuvomassa, opastamassa ja perustamassa perinnekerhoja. Osaamista, kykyä ja tahtoa kirkonkyliltä ja paikkakunnilta löytyy mutta, mutta…

Pienten paikkakuntien reserviläisyhdistykset ovat kuihtumassa pois ja jäsenistön keski-ikä on korkea. Tämä vaikuttaa tietysti paikalliseen reserviläistoimintaan. Perinteisesti nämä pienten paikkakuntien yhdistykset ovat olleet monesti ne vahvimmat ja elinvoimaisemmat. Kun ne nyt kuihtuvat, ollaan totisen paikan edessä.

Mistä löytyy veteraaniperinnetyön tekijät muuttotappioalueilla 2020- tai 2030-luvulla? Nähdäkseni ratkaisuna on vain ja ainoastaan yhteistyö muiden toimijoiden kanssa.
Paikkakuntakohtaisesti on löydettävä ne voimat, joilla saadaan edustus ja resurssit kutsuntatilaisuuksiin, kouluille, veteraanijuhliin, seppeleenlaskuihin ja siunaustilaisuuksiin.
Veteraanien loppuessa ei meille ”vanhan liiton” maanpuolustusaktiiveille ”kannata” järjestää veteraanijuhlia, eikä ehkä edes perinteisiä maanpuolustusjuhlia.

Koulut ja nuorisovaltuustot ovat avainasemassa tulevaisuuden perinnetyössä, jota on muokattava ja muutettava tulevien sukupolvien tarpeisiin. Juhlat ja perinteen vaaliminen on uskallettava antaa nuortenkin suunniteltavaksi. Heillä on se etu, että he myös puhuvat nuorten kieltä.

Uuden aloittaminen on harvoin ongelmatonta ja helppoa. Silti pitää uskaltaa aloittaa, sillä nyt on sen aika.

Reserviläisliiton sääntöuudistuksesta tulee kuluneeksi ensi vuonna 25 vuotta. Muutos oli hyvä ja onnistunut – saatiinhan myös miehistöön kuuluvat näin mukaan maanpuolustustyön pariin. Tuolta miehistön kautta olen itsekin liittoon aikoinaan liittynyt.

Mietinkin, että miten ja milloin Reserviläisliitto ryhtyy vaalimaan aliupseeriperinnettä? Aliupseeriyhdistysten alkuvuosikymmenten aktiivien ikä alkaa olla huomattavan korkea. Nyt olisi aika tehdä haastatteluja ja perinnetiedon keräystä. Kohta on jo liian myöhäistä.